Mulla oli sunnuntaina miljoona erilaista otsikkoa, mistä ajattelin kirjottavani tänne. Valitettavasti se kuitenkin jäi, kun kotiin tultiin niin myöhään isäinpäivä reissulta Kalajoelta pappan ja mummun luota. Sillon oli kyllä sekava mielentila, voin sanoa. Pieni itku kuitenkin autto tilannetta ja vähän tasasi oloa, mutta kylläpä se vieläkin vähän vaivailee päätä. Tästä postauksesta saattaa tulla siis hyvinkin sekava ja aiheesta toiseen pomppiva, koska ajattelin kuitenkin ulostaa ne asiat nyt tähän, mitä sillon ja vähän edelleen mielessä pyörii.

Mulle tuli jossain vaiheessa viikonloppua aivan tosi paha "olen huono isosisko" olo. Pikkusisko E oli siis tuolla Kalajoen reissussa mukana poikakaverinsa kanssa, ja lähettiin niiden kanssa käymään sitten ajelulla lauantaina - vähän näyttämään Kalajoki sitiä pojalle :) Kun sitten pysähdyttiin, ja tuumittiin että mistä mahollisesti kaukana näkyvät valot tulee, niin E ehdotti paikkaa joka oli mun mielestä aivan liian lähellä kyseisille valoille. No tästä äityi pieni sanaharkka, kun minä kuulema pistän aina vastaan hänen ehotuksilleen enkä ikinä usko hänen sanomisiaan. Lisäksi samaisella reissulla E:n rupes tekeen mieli tupakkaa, ja kuinka ollakaan poikakaverilla oli tupakat mukana. Sanoin tästäkin, että äiti tietää tytön polttavan, ja haistaa aivan varmasti tupakan jos sellaset polttavat. No tämäkin aiheutti näreyttä, mikä on toisaalta ymmärrettävää, koska onhan molemmat jo reippaasti yli 18 (valitettavasti), ja näin ollen päätös molempien omissa käsissä. Sanoinkin siihen juttuni päätteeksi, "mutta itepähän päätät", mutta eihän se siinä vaiheessa enää mihinkään vaikuttanut, kun ensimmäinen lause oli negatiivinen.

Miksi sitä pitää jaksaa valittaa tuollasista asioista, ja sanonko mää oikeesti aina vastaan kaikesta mitä toinen ehottaa? Varsinkin jos se on E? Pitää ruveta miettimään sanomisiaan vähän tarkemmin, koska jos se oikeesti on totta, saa pahan mieleen aikaseksi toiselle jatkuvasti. Ja kaiken hyvän lisäksi sitten se paha mieli tulee molemminpuoliseksi, kun ite ei oo asiaa tajunnu ja sitten toinen purkaa sen takasi minuun. Blaah. Vaikeeta tämä elämän kulku.

Toinen juttu mistä oon potenu nyt jo jonku aikaa paskaa mieltä, on tämä mun painon nouseminen. Oon mässäilly niin paljon herkkuja ja kaikkea muutakin ylimäärästä viime aikoina, että vähitellen pitää ruveta rajottamaan. Kaikki sanoo, että "kyllähän ne talvella lähtee pois ku rupeet taas laskemaan", mutta kun se ei paljon tähän hetkeen auta. Ja toisaalta se kielii myös siitä, että ulkopuolisetki on nähny sen painon nousun, koska kukaan ei oo sanonu mitään vastaan aiheesta puhuessani - eli se ei oo oikeesti vaan mielikuvituksen tuotetta ja puntareiden rikki olemista (sekinhän olis ollu yks vaihtoehto, heh). Ja kun tosiaan kaikki paska oli mielessä yhtä aikaa siellä Kalajoella sunnuntaina, niin mun kuvaakin kauniimpi serkku tuli vielä käymään siellä. Kahden lapsen äiti, ja laiha ja nätti kuin mikä. Tai ainakin näin mun mielestä. Lisäksi se on aina niin hyvin pukeutuneena ja jotenkin vaan niin "siistiytynyt", että se on ihan sama millon sitä näkee niin tuntee itsensä resupekaksi sen rinnalla. Ihana oli siis nähdä niidenkin perhettä, sitä ei saa ymmärtää väärin, mutta siihen mielentilaan se hetki ei ollu paras mahollinen. Hyvä että kehtasin nousta siitä sohvalta ylös seisomaan! Eilen kävinkin sitten hotellin salilla kauhistelemassa läskejäni ja vähän treenaamassa. Ruokavalio kuntoon ja liikuntaa lisää niin eiköhän se tästä taas lähe. Ainakin tuntuu paremmalta, vaikka ei näyttäiskään.

Lisäksi tää kaikkien pariutuminen ja lisääntyminen ym. on ollu taas myrkkyä mielelle viikonloppuna. E ja sen poikakaverikin oli niin onnellisia koko ajan yhessä, ja joka paikkaan ne nykyään kulkeekin yhessä, että otti päähän. Tässäkin asiassa olen oikeasti iloinen ja onnellinen toisten puolesta, mutta olis välillä mukava olla onnellinen ihan omastakin puolesta. Lisäksi laskeskelin, että Hollannin reissulta on tultu kotiin 3 vuotta sitten (tai tulee joulukuussa), ja mitä on tapahtunu? Mihin oon päässy mun rakkauselämässä sen reissun jälkeen? Ja jos johonkin oon päässy, ja ite ollu mukana jutussa, niin sitten mies ei oo! Sekin tietty satuttaa jonku verran ja pistää miettimään seuraavia mies kokelaita, että kannattaako niitä edes etsiä? Sitte taas jos ei edes etsi kokelaita, niin turhahan täälläkään on sillon valittaa yksin elämisestä, tai yleensäkään missään ja millonkaan. Ja jos ite ei uskalla tehä sitä päätöstä lähteä sen rakkauden luo, niin siinäkin vaiheessa on ihan turha valittaa kun mitään ei tapahu. Vaikeeta!

Siinäpä taas vähäksi aikaa purtavaa itelleki. Pitäis saada pää kuntoon niin helpottais aika montaa asiaa. Mitenkähän kauan siihenkin menee.
Sellanen juttu kuitenkin pitää vielä lisätä, että onneksi sain sunnuntaina purettua osan pois äitille. Se osaa aina kuunnella, mikä on mun onni. Harmillista että sekin muuttaa niin kauas, mutta onneksi puhelimet toimii ja toisaalta sitte taas niin pääsee näkemään vähän erilaista elämää kun menee käymään sen luona - pääsee rauhottumaan. Ja kyllähän sen tietää nyt jo, että se tulee olemaan siellä onnellisempi kuin Kuopiossa. Tai koskaan ei voi mennä vannomaan, mutta nämä on fiilikset tällä hetkellä. Ja mitä se äiti tosiaan sano, niin on se sama "vanha" juttu, minkä oon kuullu monta kertaa, mutta silti niin paikkansa pitävä asia: pitää tykätä itestään ja olla itseensä tyytyväinen, muulla ei oo mitään merkitystä. Ja niinhän se menee, että ennen kuin osaa rakastaa muita, täytyy osata rakastaa itseään. Loppu.