Kirjoitettu eilen junassa joskus 19-20, kun katselin kuvia lomalta...

Ikävä Australiaan, ikävä sitä tunnetta ja niitä kokemuksia. Ikävä sitä, että joka päivä koki jotain uutta, ja ihmisiä ketä tapasi ja kenen kanssa teki reissuja. En haluais elää tässä todellisuudessa, vaan siinä mikä siellä oli. Tiedän, että se ei oo mahollista siinä muodossa mitä se oli sen loman ajan, sillä pitäis sitä varmaan tehä välillä töitäkin että rahaa tulis. Mutta silti, se oli jotenkin niin ”elämää”. No mitä tämä täällä Suomessa on? Kai tääkin on elämää, mutta tää on jotenkin myös paikalleen jäänyttä elämää. Sitä vaan käy töissä ja yrittää selvitä päivästä toiseen. Tai no, ehkä selvitä on väärä sana, mutta jotenkin vaan menee päivästä toiseen. Vaikka onhan se toki itsestäkin kiinni, että miten tän elämän ottaa. Mä oon edelleen sitä mieltä, että ”life is what you make of it”, eikähän mulla oo oikeutta sinänsä valittaa elämästäni, ellen mä tee sillä just sitä mitä mää haluan. Ja toisaalta, mullahan on selkee suunnitelma että mitä mä teen ja tuun tulevaisuudessa tekemään. Mutta koska mä oon sen verran kunnianhimoinen, etten suostu jättämään kuitenkaan uraani näille sijoille, niin oon nyt vähän aikaa töissä täällä niissä hommissa mistä saan oman alan kokemusta. Ja jos ja mahdollisesti kun tuun takasi Suomeen sitten sen haaveilemani matkan jälkeen, pystyn hakemaan täällä uudestaan töihin. Toisaalta jos työpaikalta suostuvat, niin otan vaan pari vuotta virkavapaata, ja voin siis palata näihin hommiin takaisin. Mutta jos eivät, niin sitte vaan irtisanon itteni.

Edellisessä postauksessa mainitsin siitä, miten tuntuu ettei oo kavereita ja oon ihan yksin tässä maailmassa, niin se ei ollu sitten kenellekään sellanen henkilökohtainen viesti :) Toivottavasti kaikki ymmärsitte sen. Ajattelin kuitenkin varmistaa sen tällä. Joskus vaan oikeesti tulee niitä hetkiä kun tuntuu että koko maailma on kääntäny selkänsä eikä kukaan välitä. Miehet on syvältä eikä kukaan oo kiinnostunu minusta. Tämäkin saattaa juontaa siitä, että lähetin yhelle mies puoliselle henkilölle viestiä naamakirjassa, eikä se ikinä vastannu siihen. Paskat, sanon minä. Ja sitte kun nään että tyyppi on onlinena siellä niin odotan koko ajan että se ottaa yhteyttä tai laittaa vihdoin sitä viestiä tai jotain, niin EI! Ei ole ainakaan tähän päivään mennessä tapahtunut moista, vaikka ennen mun reissua oltiin ihan hyvin yhteyksissä. Tietty jos se on löytäny jonkun vakituisen tytön, niin asia on eri, mutta vois se silti vastata vaikka että ”kiitos, hyvin menee. Ei muuten tavata enää”. Tai jotain vastaavaa. GRRR. Ärsyttävää. Noh, näin kai tää aina välillä menee, on vaan pakko hyväksyä roolinsa.

Natasha Bedingfieldin Soul mate –kappaleessa sanotaan: Who doesn’t love for someone to hold, who knows how to love you without being told. Somebody tell me why am on my own, if there’s a soul mate for everyone. Tätä oon sitte miettiny kun oon muitakin yksinäisyyteen meneviä teemoja pyöritelly päässäni. Oonko jo löytänyt SEN oikean mulle, vai odottaako se vielä löytämistään? Ehkä sekin selviää vielä joku päivä.

Itkua vielä odotellaan saapuvaksi :)