Kirjoitettu eilen junassa joskus 19-20, kun katselin kuvia lomalta...
Ikävä Australiaan, ikävä sitä tunnetta ja niitä
kokemuksia. Ikävä sitä, että joka päivä koki jotain uutta, ja ihmisiä ketä
tapasi ja kenen kanssa teki reissuja. En haluais elää tässä todellisuudessa,
vaan siinä mikä siellä oli. Tiedän, että se ei oo mahollista siinä muodossa
mitä se oli sen loman ajan, sillä pitäis sitä varmaan tehä välillä töitäkin
että rahaa tulis. Mutta silti, se oli jotenkin niin ”elämää”. No mitä tämä
täällä Suomessa on? Kai tääkin on elämää, mutta tää on jotenkin myös paikalleen
jäänyttä elämää. Sitä vaan käy töissä ja yrittää selvitä päivästä toiseen. Tai
no, ehkä selvitä on väärä sana, mutta jotenkin vaan menee päivästä toiseen.
Vaikka onhan se toki itsestäkin kiinni, että miten tän elämän ottaa. Mä oon
edelleen sitä mieltä, että ”life is what you make of it”, eikähän mulla oo
oikeutta sinänsä valittaa elämästäni, ellen mä tee sillä just sitä mitä mää
haluan. Ja toisaalta, mullahan on selkee suunnitelma että mitä mä teen ja tuun
tulevaisuudessa tekemään. Mutta koska mä oon sen verran kunnianhimoinen, etten
suostu jättämään kuitenkaan uraani näille sijoille, niin oon nyt vähän aikaa
töissä täällä niissä hommissa mistä saan oman alan kokemusta. Ja jos ja
mahdollisesti kun tuun takasi Suomeen sitten sen haaveilemani matkan jälkeen,
pystyn hakemaan täällä uudestaan töihin. Toisaalta jos työpaikalta suostuvat,
niin otan vaan pari vuotta virkavapaata, ja voin siis palata näihin hommiin
takaisin. Mutta jos eivät, niin sitte vaan irtisanon itteni.
Edellisessä postauksessa mainitsin siitä, miten tuntuu
ettei oo kavereita ja oon ihan yksin tässä maailmassa, niin se ei ollu sitten
kenellekään sellanen henkilökohtainen viesti :) Toivottavasti kaikki ymmärsitte
sen. Ajattelin kuitenkin varmistaa sen tällä. Joskus vaan oikeesti tulee niitä
hetkiä kun tuntuu että koko maailma on kääntäny selkänsä eikä kukaan välitä.
Miehet on syvältä eikä kukaan oo kiinnostunu minusta. Tämäkin saattaa juontaa
siitä, että lähetin yhelle mies puoliselle henkilölle viestiä naamakirjassa,
eikä se ikinä vastannu siihen. Paskat, sanon minä. Ja sitte kun nään että
tyyppi on onlinena siellä niin odotan koko ajan että se ottaa yhteyttä tai
laittaa vihdoin sitä viestiä tai jotain, niin EI! Ei ole ainakaan tähän päivään
mennessä tapahtunut moista, vaikka ennen mun reissua oltiin ihan hyvin
yhteyksissä. Tietty jos se on löytäny jonkun vakituisen tytön, niin asia on
eri, mutta vois se silti vastata vaikka että ”kiitos, hyvin menee. Ei muuten
tavata enää”. Tai jotain vastaavaa. GRRR. Ärsyttävää. Noh, näin kai tää aina
välillä menee, on vaan pakko hyväksyä roolinsa.
Natasha
Bedingfieldin Soul mate –kappaleessa sanotaan: Who doesn’t love for someone to
hold, who knows how to love you without being told. Somebody tell me why am on
my own, if there’s a soul mate for everyone. Tätä oon sitte miettiny kun
oon muitakin yksinäisyyteen meneviä teemoja pyöritelly päässäni. Oonko jo
löytänyt SEN oikean mulle, vai odottaako se vielä löytämistään? Ehkä sekin
selviää vielä joku päivä.
Itkua vielä odotellaan saapuvaksi :)
tiistai, 16. syyskuu 2008
Kommentit