Nyt itkettäis. Tunteet heilahti taas aivan toiseen äärilaitaan, kun kävin lukemassa kaverin reissublogia. No nyyhky! Toiset vaan toteuttaa unelmiaan ja haaveitaan, ja mitä minä teen? Istun kotona lauantai-iltana yksin, ja mietin että pitäis tehä hiihtokoulun juttuja! Miksi sitä ei oo uskallusta lähteä vaan ja tehä niinku oikeesti huvittais ja haluttais? Mutta sitten taas, mitä mää haluaisin tehä? Minne mää haluaisin mennä? Monilla on mielessä joku tietty paikka, minne haluais mennä, mutta mulla ei sellasta oikeestaan edes oo! Australiaankin lähin tavallaan sen perusteella, että joku on sanonu mulle että siellä on hienoa ja kannattaa käydä. En voinu kuvitellakaan minkälainen travellereiden maailma se on. Toisaalta, onko siinä mitään pahaa että menee sinne missä suositellaan käytäväksi? Mutta onko se sitten vaan toisaalta toisten mielen seuraamista. En osaa sanoa mitä tarkotan tuolla, kun ei se ihan sanatarkkaan noin mene, mutta toivottavasti ymmärrätte mitä ajan takaa. Onko mulla omia mielpiteitä ja haluja? Miksi haluan mennä käymään jossain? Merkkaako ne paikat mulle jotain, vai onko se vaan matkustamisen himo, että haluaa vaan käydä? Pitääkö kaikkien paikkojen merkata jotain että sinne haluaa mennä?
En tiiä mistä tää kaikki taas tulee, mutta tuleepahan vaan.

Niin ja sitten nää miehet, kenestä / mistä äsken jo vähän kirjotin. No nyt kirjotan sitten enemmän, kun mieli kerta tekee (ja jostain syystä mun ii-kirjain ei toimi enää kunnolla, joten jostain saattaa välillä puuttua...). Oonko OIKEESTI jo löytäny sen mun elämäni miehen, mutta en vaan uskalla tehä liikkua sen suhteen, että voitais olla yhdessä? Vai voinko löytää jonkun toisen täältä, ja olla sen tyypin kanssa onnellinen ja perustaa perheen ja voisko siitä tulla mun elämäni mies? Ja vaikka ei tuliskaan, nin voisko silti nuo muut asiat toteutua? Ja olisinko sitte loppuelämäni sen ihmisen kanssa? Voi itku, miksi näitä asioita nyt piti ruveta pohtimaan.

Ja miksi mää muuten yleensäkään lautailen ja laskettelen? Onko se mulle oikeesti niin nautintoa antava juttu, että sitä haluaa tehdä, vai miksi? Ja miksi sitä opettaa? No joo, sitä ei oikeestaan tarvi edes kysyä, koska se on tavallaan asia erikseen - lapset on huippuja ja se on muutenkin hauskaa, välillä raskasta, mutta silti niin hauskaa. Oon monesti miettiny sitä, että miten ihmiset tuntee nauttivansa jostain, ja miten ne tietää että jotain haluaa lisää? Oonko mää koskaan tuntenu nauttivani mistään jutusta, esim. siitä laskemisesta tai matkustelusta? Kaipa, kun niitä kerta edelleen haluan tehä ja jokin ajaa niitä tekemään. Vai miksi on kuitenkin vähän sellanen "mikään ei tunnu miltään" fiilis? Vai onko se jotenkin normaalia? Ja kyllähän se silti oli ihan pikkusen eri asia olla siellä Ausseissa mitä elellä täällä basic elämää. Tosin siellä edelleen vaan ja ainoastaan matkustelin, enkä miettiny rahaa, mutta jos sinne menis uudestaan ja tekis töitä, niin varmaan muuttuis jotenkin erilaiseksi se elämäkin. hmmm.. Onpa taas näköjään vähän kaikenlaista mielen päällä. Yks asia näyttäis kuitenkin olevan taas varmaa - jonnekin on lähettävä että selvittää itellensä haluaako sitä oikeesti matkustaa vai ei, ja mitä siitä saa. Vaikka niin, taas vaihteeksi on jo vastaus ainaki osaksi valmiina: kokemuksia siitä saa, iloisen mielen, uusia kavereita ja mahtava fiiliksiä. Muistan esim. itkeneeni Ausseissa vaan muutaman kerran, ja nekin on ollu luopumisen ja lopettamisen tuskasta johtuneita itkuja.

Nyt loppu tämä kirjottaminen - olis parempi painua pehkuihin kun silmiä melkeen kirveltää ku on niin väsyny. Jäi ne hiihtokoulun hommat sitte tekemättä :D Ehkä huomenna on aamupäivällä enemmän intoa ja aikaa. Menen kattomaan kummallisia unia, niitä näin ainaki viime yönä.