<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kirjoitettu bussissa "julkaisuajankohtana", julkaistu täällä vähän myöhemmin.

Tunnin matka bussilla Kalajoelle alkamassa, ja tappelevat sisarukset istuu vieressä – voi kärsimys. Perhe, äiti ja kolme lasta joista vanhin poika ja kaksi nuorinta tyttöjä, oli jo siinä laiturilla odottelemassa kun menin asemalle. Katoin sillon, että se poika oli ihan selkeesti sen vanhimman tytön idoli, samantyyppiset lippikset ja kunnon ”gansta hoppareita” molemmat :) Ne tuli tietty tuohon viereen sitte istumaan, ja kerkesin ajatella sen verran että ”tappeleekohan nuo kuinka usein”, niin saman tien alko se pieni kiusanteko. Noh, onneksi se sitte loppuki suhteellisen nopeesti, ku äitinsä pyysi toista istumaan toiselle penkille. Eli tällä hetkellä taas rauha maassa, mutta katotaan miten kauan kestävät olla toisistaan erossa :) On siis mahtavaa toisaalta, että ovat idoleita jne, mutta tappelevat sisarukset ja lapset yleensä ei oo mun juttu.

Ensimmäinen osuus tästä minilomasta on ohi. Näin kaverin T:n ja tämän miehen K:n lasta H. Oli hassua nähä kaveri ja sen lapsi, jotenkin epätodellista jopa :) Sanoinki T:lle jossain vaiheessa, että musta tuntuu koko ajan että H on vaan lainassa jostain, eikä se oo oikeesti niiden lapsi. Naureskeltiin vähän, ja kyllä T iteki oli vähän silleen että tuntuu kummalliselta olla äiti. Mutta kyllä ne on vaan molemmat, T ja K hyviä vanhempia, sen pystyy sanoon nyt jo. Tai ainaki mun silmään näyttää siltä. Jotenki mä olin jopa ehkä vähän yllättyny siitä, miten normaalia se oli, että lapsi oli siinä läsnä. Onhan H tietty jo 3kk, että onhan siihen tottunuki tietyssä määrin, siis siihen lapsen läsnäoloon ja sen ehdoilla elämiseen, mutta silti jotenki hirmu normaalia, mikä on mun mielestä pelkästään hyvä asia. Siis esim. sellanen asia mikä oli mun mielestä tervettä tässä perheessä oli se, että kun lapsi menee nukkumaan, niin ei ruveta hyssyttelemään vaan eletään normaalin puheen ja TV:n äänien ym. kanssa. T sanoki, että hän ainaki pyrkii välttämään sitä hyssyttelyä, koska ei kaikkialla tule olemaan näin hiljaista kuin heillä on. Ihan totta, sillä ne nimittäin asuu pienen tien varressa, missä on tuskin koskaan liikennettä, eikähän ”maalla” yleensäkään oo niin paljon meteliä kuin kaupungissa. Kivaa siis oli, ja menen sinne vielä uudestaankin, sen voin luvata (että tiedoksi vaan ;)

Lueskelin muuten vauva-lehteä tänään ku T yritti saada H:n nukkumaan. Lapsella oli vähän huono päivä, eikä uni mainannu tulla millään. Luin sieltä jutun nuorista vanhemmista, ja olin itse asiassa aika yllättyny ja huomasin iteki käyttäytymisessäni muutoksen paikan. Sen jutun tyttö oli saanut 17-vuotiaana ensimmäisen lapsensa, joka on nyt 2-vuotias – äiti siis nykyään 19 ja isäkin vasta 23. Ne oli saaneet muistaakseni 4 keskenmenoa ennen tätä onnistunutta raskautta, ja lapsi oli siis erittäin toivottu. Tämä nuori äiti kertoi siitä, kuinka nuoriin äiteihin suhtaudutaan välillä todella huonosti terveyskeskuksissa ja muissakin paikoissa. Saa kuulemma kohtuullisen paljon paskaa niskaansa välillä. Ensimmäisen keskenmenon toteamisessa oli tosiaan vaan nimenomaan todettu, että teidän lapsi on kuollut, eikä voitu ymmärtää sitä, kuinka paljon se oikeasti sattui ja tuntui se menetys.

Rupesin tosiaan sitte miettimään omaa suhtautumistani nuoriin äiteihin yleensä, ja kyllähän se niin taitaa olla että ensimmäisenä ajattelee raskauden olleen jonkinasteinen vahinko. Miksi sitä tekee niin? Tai muistan yhden tapauksen menneiltä vuosilta, kun yksi lukioaikainen tuttu kertoi muuttavansa poikakaverinsa kanssa yhteen, kun olivat tunteneet meidän muiden mielestä tosi vähän aikaa, niin me kaikki kuulijat oletettiin ja arveltiin heti, että kyseessä on taloudellisesti järkevä ratkaisu. Oltiin kuitenkin väärässä, ne halusi muuttaa yhteen ihan ilman taloudellisia syitä. Miksi sitä tavallaan ”puuttuukin” toisten ihmisten elämään, eikä anna heidän elää niin kuin haluavat, ja tehdä omia ratkaisujaan…? Tai ei tavallaan puutu, vaan tietyllä tavalla arvostelee. Parannuksen paikka siis – nuoret äidit mahdollisesti haluaa olla nuoria äitejä. Jutussa se nuori äiti mainitsi, että ei 30 v. synnyttäjille tulla sanomaan, että heittää elämänsä hukkaan, ja tottahan se on.

Me juteltiin nyt parin päivän aikana T:n kanssa myös siitä, että miten erilaisissa elämäntilanteissa me ollaan. Ne on rakentanu talon, menneet viime kesänä naimisiin, nyt syntyi ensimmäinen lapsi ja toinen on jo haaveissa, pilkkeenä isän silmäkulmassa vois sanoa ;) Minä elelen sinkkuna, oon ostanu oman asunnon, reissaan ja teen ainaki jonkunlaista uraa. Mutta silti molemmat osataan olla onnellisia toistemme puolesta, ja nauttia siitä omasta elämäntilanteestamme, mikä on hyvä juttu.

Mutta kyllä sitä toisaalta rupee vaan iteki miettimään tähän ikään tullessa, että millonkahan sitä löytää sen elämänsä prinssin ja pistää perheen pystyyn. Kyllä mäkin joskus haluan lapsia, vaikka se tällä hetkellä ei mun juttu välttämättä olekaan.

Kalajoki lähestyy, tai oon jo itse asiassa täällä. Meri ja pitkät hiekkarannat, ah. Ei taida olla muualla Suomessa. Suosittelen kovasti niille ketkä ei oo koskaan käyny, ja tietty yös niille jotka on mahollisesti joskus käynyki. Nyt tietokone pois ja mummun ja pappan hoiviin :) Pariksi päiväksi pääsee taas ihmettelemään niidenkin elämää ja miettimään sitä, että tuleekohan mustaki sellanen sitte ku oon yhtä vanha.